Tuntuuko tutulta, jos sen kuvailee niin, että lapsesta asti olet aina ollut erilainen? Olet äänekäs, räiskyvä, energinen, ylisosiaalinen ja äkkipikainen. Kaikkea sitä, joka ei kuulu perussuomalaiseen muottiin. Saat jo varhain huomata olevasi yksin koulussa, saavasi loputonta paheksuntaa ja arvostelua osaksesi, koska et vain ole samanlainen kuin ihan kaikki muut. Hyvin pienen rakennevian vuoksi kärsit vielä toistuvista virtsateiden tulehduksista. Pienenä lapsena et tietenkään ymmärrä, että usea vessassa käynti, hajuhaitat, karkailuongelmat ja poissaolot oikeasti olisi niin iso ongelma. Mutta kyllä, ne ovat maailmaa isompia joillekkin ihmisen aluille. Opettajat ovat neuvottomia, vastuuttomia ja väsyneitä. Tilanteellesi ei voi, eikä tulla tekemään koskaan mitään. Avunhuutoihisi ei vastata.

 

Taistellen koko kouluikäsi tämän ongelman kanssa, taistelet myös kotona joka viikonloppu joko henkisesti tai fyysisesti. Isäsi on alkoholisoitunut psykopaatti, jonka mielestä on ihan okei uhata ja lyödä perhettään lähes joka viikonloppu, koska ei osaa käsitellä painetta tai stressiä. Viikot hän on kuin tavallinen työtä tekevä suomalainen mies. Sisimmäsään jokainen hänet tuntevista tietää, millainen hirviö hän on viikonloppuisin. Siitä huolimatta kukaan ei sano sanaakan, ei puutu, ei suostu edes katsomaan. Mustelmilla täytetty itkevä äiti ja hänen hysteerinen pieni tyttärensä eivät saa apua mistään. Lopulta joku kiinnittää edes vähän huomiota mustelmiin ja isä se vaan oppii satuttamaan niin, että se ei näy vaikka naamsta.

 

Ei saa kuitenkaan unohtaa, että Suomihan on hyvinvointivaltio, joten tottahan toki sinä voit mennä kertomaan jollekkin ammatti-ihmiselle ongelmistasi, varsinkin alaikäisenä. Ainoana vaan, että se ei hyödytä edes hymyn vertaa. Näin 2016 kasvatusmetodit ovat olleet uutisissa kokoajan. Älä tee lapselle näin tai noin, jäähyyt on pahasta, lapsen komentaminen on tarpeetonta, nyt keskustellaan!

Kerroinpa kerran about 2005 koulussa perheestäni, pääsin psykiatrille, sain vastaanoton. Siellä käsiteltiin seksuaalistä hyväksikäyttöä. Minuun ei olla koskaan koskettu sillä tavalla lapsena. Menin hakemaan apua siihen, että pelkään isääni, minulle näytettiin samoja kuvia ja syötettiin samaa teoriaa pedofiliasta. Olin eksynyt ja täysin poissa tolaltani. Olin vain 12 vuotias ja kirosin jo koko systeemin. Lopetin epäammattimaisen hoitosuhteen siihen.

 

Vasta ollessani 15 vuotias pääsimme vihdoin pois. Sitten minusta tulikin heittopussi. Isällä on nyt pakko käydä. Ensin se joi ja riehui paikalla ollessani, sitten se sossujen pyynnöstä "vähän rauhoittui". Lopulta tuli se kaunis viikonloppu, kun hän kuristi minut melkein tajuttomaksi omilla syntymäpäivilläni, useimman sen hetkisen kaverini silmien edessä. Asia eteni syytteeseen asti, sitten minut puhuttiinkin sovitteluun, koska ketään ei halua todistaa puolestani. Sovittelussa minut puhuttiin antamaan vain anteeksi. Olin taas yksin asiassa, josta en ole vieläkään päässyt yli. Useat ihmiset katsoivat vain varpaitaan ja kohauttivat olkapäitään, näitä sattuu.

 

Vaikka välimme katkesivat, koitin vielä kerran antaa anteeksi, koska "sehän on biologinen isäsi ja lässynlää", vannoin antavani nyt viimeisen mahdollisuuden. Onneksi täytin 18, että sain vihdoin itse säädellä menemisiäni. Siihen asti minua oli sukuni toimestä lähes pakotettu olemaan tekemisissä isäni kanssa. Yksinhuoltajuuden äitini sai itselleen sen jälkeen, kun isä yritti tappaa tyttärensä. Se sentään sossuille ja sukulaisille riitti, siltikään osa suvustani ei tänäkään päivänä pidä sanomaani täysin totena. Asia tietenkin haudattiin.

 

Viimeinen tikki oli se, että isäni yritti käyttää minua ja äitiäni rahallisesti hyväkseen, kun käytin 2 kuukautta hänen ja naisystävänsä autoa. Tähän mennessä hän oli jo juonut vanhan kotimme, jossa lapsena asuimme. Hän oli korviaan myöten ulosotossa ja menetti työnsä. Katkaistessani välit häneen lopullisesti, en katunut päivääkään. Minua katsottiin kieroon, minua arvosteltiin ja toimiani kyseenalaistettiin, mutta seisoin kaiken takana leuka pystyssä. En ole koskaan ollut vapaampi.

 

Kaikki tämä jätti minuun pysyvät traumat ja aiheutti parit hassut mielenterveysongelmat. Aloitin terapian ja käyn siellä edelleen etsimässä apua asioihin, joita ei voi parantaa. Kirjoitukseni on vain runko, jonka syvempi sisältö voisi ehkä mahtua yhteen romaaniin.Todennäköisesti on olemassa iso joukko ihmisiä,joiden mielestä haluan aina vain rahaa ja olen kiittämätön, totta kai, ei hän voi totuuttakaan kertoa. Kuinka paljon hänen hieno sisäpiirinsä häntä arvostaisi, jos hän oikeasti olisi hetkeäkään rehellinen. Viellä näin 2016 hän on yrittänyt häiriköidä tasapainoani äitini puolen isovanhempien kautta kertomalla vääristeltyjä tarinoita vanhoille ihmisille.

 

Näin aikuisena, töissä käyvänä ihmisenä kärsin menneisyydestäni päivittäin. Vieläkin nukun useita öitä kuukaudessa, joskus jopa viikossa huonosti. En pysty keskittymään samalla tavalla kuin muut, olen huono luottamaan, en osaa käsitellä stressaavia tilanteita normaalisti, enkä voi koskaan enää elää niin kuin muut. Joissain asioissa olen huomattavasti hitaampi kuin monet ihmiset ja tulen aina olemaan yksi sekava ihmispalapeli. Tunne on kuin osa paloista olisi kiinni liimalla, osa teipillä ja loput vaan roikkuu hädintuskin mukana, kuvasta ei saa selvää.

 

Erilaisuuteni tietysti näkyy ja saan töissä palautetta epätasaisesta jäljestä ja vaihtelevasta mielialasta. Kerron lohduttavasti käyväni terapiassa, mutta julkisen puolen ammattilaisilla ei vaan tunnu olevan mitään muuta ratkaisua, kun lähes huumeeksi luokiteltavat mielialalääkkeet. Olen saanut kattavan perehdytyksen kaikista kolmesta osa-alueesta, johon ne lääkkeet vaikuttavat ja yksikään ei ole minulle. Olen siinäkin omillani. Voin onneksi käydä juttelemassa ja pohtimassa ongelmiani, mutta suurin työ ja ratkaisu on syvällä päässäni.

 

Usein kuin näistä keskustelee ihmisten kanssa, joko ollaan vaan hiljaa tai sitten lähdetään syyttelemään siitä, että kyllähän muillakin on täällä vaikeaa. Ei täällä kukaan muukaan valita, eikä toisten asioihin puututa, paitsi jos kyseessä sattuu olemaan jokin mehevä juoru. Nämä asiat varmasti kiinnostaa. Eikä unohdeta sitä, ettet ole koskaan ollut järin suosittu, niin olet pelkkä surkeiden sattumusten sarja. Pahin on ne ihmiset, jotka tietävät ja vaikenevat. "Miten he pystyvät elämään itsensä kanssa?" -on ollut suurimpia kysymyksiäni. Olen ajan kanssa oppinut ymmärtämään osittain sitäkin, mutta tämän kaiken jälkeen omia suurimpia tavotteitani on kaltaisteni auttaminen. Kenenkään ei kuuluisi jäädä yksin tällaisen jälkeen. Se määrä kipua, epätoivoa ja pelkoa ei ole kenenkään viattoman ihmisen ansaitsema taakka. Ketään ei ansaitse menettää koko lapsuuttaan ja kärsiä sen takia loppuelämäänsä.

 

Tämä on minun osani syteemiä ja haluan todeta, että vahvuutta ei ole ihmisen hylkääminen, oman onnensa nojaan jättäminen, järkyttäviltä asioilta silmänsä sulkeminen tai niistä vaikeneminen. Olisiko se oma ystävä, joka saa turpaansa joka viikonloppu raskaan työviikon jälkeen? Olisiko se oman ystävän lapsi, jonka hyvinvointi, terveys tai jopa henki on vaakalaudalla? Olisiko se todella sen arvoista? Onko se vahvuutta?